Suomi kasvitieteen kieleksi

Suomen kieltä alettiin 1800-luvun loppupuolella vähitellen käyttää opetuksen ja tieteen kielenä. Jotta tämä oli mahdollista, oli luotava sanastoa, jolla pystyttiin puhumaan tieteellisistä käsitteistä. Tutkimus selvittää 1800-luvun tunnetuimman sanasepän työtä tieteellisen sanaston muodostajana. Kasvien rakenneoppiin luotu sanasto on Elias Lönnrotin tiedesanastoista laajin ja vakiintunein. Lönnrot julkaisi noin 1700 termiä sisältävän "Kasvikon oppisanoja" -luettelonsa vuoden 1858 Suomi-kirjassa. Tässä hän esitteli muun muassa termit emi, hede, parilehtinen, sepivä ja vastopuikea.

Tutkimuksessa selvitetään termien alkuperää, analysoidaan termejä tieteellisten käsitteiden nimeäjinä ja osoitetaan uudissanojen muodostamisen taustalla olevia kotoisia ja vieraskielisiä malleja. Sanastollisen analyysin lisäksi teoksessa esitellään kasvien rakenneopin historiaa, tuodaan esiin Lönnrotin näkemyksiä omakielisen sanaston tärkeydestä kansansivistyksen kannalta sekä luodaan katsaus näiden 150 vuotta sitten muodostettujen sanojen elämään nykyisessä kasvitieteen termistössä.