Pohjois-Suomen saamelaisten talvikylät

Tutkimuksen pääkysymys on: missä sijaitsivat Pohjois-Suomen saamelaisten entiset talvikylät 1600- ja 1700-luvuilla? Lisäksi tarkastellaan talvikylien ja pyhien paikkojen suhdetta toisiinsa sekä yleisellä tasolla alueen saamelaisia sukunimiä.

Kohteita lähestytään kolmesta näkökulmasta: topografia, historia ja genealogia.

Taiteen tohtori, tietokirjailija Ilkka Väätti muodostaa karttojen, alkuperäisten asiakirjojen ja tutkimuskirjallisuuden analysoinnin avulla visuaalisen kuvan siitä, missä kadonneet talvi- ja lapinkylät sekä pyhät paikat sijaitsivat. Tärkeimmät lähteet olivat Olof Treskin kartat Kemin Lapista (1642) ja Tornion Lapista (1643).

Kartoilla luodaan tarkka tieto tai ainakin vahva hypoteesi talvikylien kehityskuluista kahdeksalla alueella Lapissa, Perä-Pohjolassa ja Koillismaalla: Kuusamo, Kuolajärvi (Salla), Suur-Sodankylä, Kittilä, Enontekiö, Inari, Utsjoki ja Koltanmaa sekä
kadonneet talvikylät Etelä-Lapissa.

Ruotsin valtakunta pyrki laajentumaan saamelaisalueille kolmella päämenetelmällä: uudisasutuksella, yhteiskunnallisella hallinnalla ja kristillisellä lähetystyöllä. Kaikissa näissä saamelaisten omat perinteet ja rakenteet korvattiin uusilla. Näin saamelainen pyyntikulttuuri menetti entisen suoja-alueensa. Jo 1760-luvulla Lapin etelä- ja keskiosissa lähes kaikki saamelaiset olivat kristittyjä, puhuivat suomea ja toimivat talonpoikina. Saamelainen elämänmuoto ja kielet
säilyivät vain Pohjois-Lapissa.