Villiä itää enää ole ei

Pirtukuningas Algoth Niskan tietää moni, mutta kuka oli hurjapää Humu? Millaisiin veneisiin ja nikseihin kotkalaiset salakuljettajat luottivat? Entä pyhtääläiset? Missä mahtoikaan sijaita Suomen Pikku Viru ja missä velloi Viinameri? Kuka taisi ylivertaisimmat juomasekoitukset ja minne piti suunnata, jos mieli salakapakkaan Porvoossa?

Kieltolaki 1919 – 1932 oli Suomen epäonnistunein yhteiskuntapoliittinen kokeilu kautta aikojen. Viina virtasi ja korruptio kasvoi.
Saaristolaisille salakuljetus oli kannattava mutta riskialtis elinkeino. Saaristo ja rannikkoseutu olivat tärkeässä osassa viinan salakuljettamisessa. Monet linja-autoyhtiöt, kuljetusliikkeet, saariston upeat huvilat ja kiinteistöt ovat muistoja noista ajoista.

Kieltolain aikaiset tarinat pirtun salakuljettamisesta elävät pinnan alla, suullisina kertomuksina ja sankaritarinoina. Salakuljetustarinat ovat myös häviäjien ja leuhkijoiden kertomuksia. Menestyneimmät salakuljettajat ovat osanneet pitää suunsa kiinni eivätkä ole paljastaneet omaisuutensa alkuperää. Ne jotka eivät koskaan jääneet kiinni, jotka olivat yritteliäitä, luovia, osasivat käyttää hyväkseen lainsäädäntöä ja pitää huolen siitä, että pysyivät veneen mitan edellä tullia, poliisia tai merivartiostoa, käyttivät tarpeen tullen myös kyseenalaisia keinoja kuten lahjontaa, uhkaa, kiristystä ja väkivaltaa.

Tietokirjani ote on mikrohistoriallinen, tarinakeskeinen, mutta se nivoutuu myös laajempaan sosiaali- ja taloushistoriaan ja piirtää ajankuvaa 1920-30 –luvuilta. Keskiössä ovat kohtaamani ihmiset joiden tarinoiden kautta olen kuullut selviytymistarinoita ja päässyt aikamatkalle historiaan, kieltolain aikaan, jolloin jouduttiin selviytymään myös laittomin keinoin.