Unelmissa kuulen laulun kevättuulen

Aihe on ajankohtainen, nyt jos koskaan. Teksti kertoo lastensuojelun ja mielenterveystyön haasteista. Ei ole olemassa yhteisöä, jossa mitään ei tapahdu. Kaikissa tapahtuu kaikkea. Aina kaikki kauniisti kasvaneet eivät selviydy. Joskus uskomattomia kasvutarinoita tapahtuu olosuhteissa, joissa ei voisi kuvitella versovan muuta k uin rikkaruohoja.
Tämä kertomus on kuvaus eräästä lähiöstä asukkaineen. Päähenkilö on pieni peräkylän tyttö, joka tuli suureen kaupunkiin. Hän luuli suurta cityä taivaaksi mutta huomasi pian, että siellä t aitamaton pikkuhilkka syödään. Tapahtui kaikenlaista, ympäristö oli värikäs ja sekava.
Lähiössä riidellään ja rakastetaan sille ominaisella, erityisellä tavalla. Viranomaisten rooli on kaksijakoinen. Heiltä toivotaan apua mutta samalla heidät toivotetaan hornantuuttiin. Lastensuojelua ei mielletä tukitoimeksi vaan uhkaksi. Meidän lasta ei kyllä viedä! Sama kohtalo on muillakin viranomaisilla. Pilliauto on tuttu sana, interventio vieraampi.
Ohuesti hymyilevä, pää kallellaan ymmärtävä terapeutti on kauhistus. Kaivataan katu-uskottavuutta. Ulkoa tulevia ohjeistuksia on vaikea vastaanottaa. Kaikkien onni ei ole tiilitalo, kaksi lasta ja kultainennoutaja.
Kunnioitus on kova sana. Jokainen elää tavallaan, vaikka sitten makaa ojassa mahallaan. Ihmisarvo on kaikilla.
Pieni Pelle on piilossa sängyn alla. Myöhemmin hän kulkee maailmalla soittorasia taskussaan muistuttamassa juuristaan. Kunkku palaa vankilasta keskelle taloyhtiön haravoimistalkoita. Hän tuo terveisensä kaltereiden takaa. Nappaa grillistä makkaran ja haravanvarresta hattaran. Mitä siitä, jos sataa huonekaluja yläkerran ikkunasta! Joku saa kaiken, minkä haluaa. Joku toinen ottaa haluamansa saamastaan. Siinä on vissi ero tulla onnelliseksi.

Tärkeintä kuitenkin on: pelastetaan lapset. He ovat viattomia.
Joku sen taulun maalasi
teki sen, minkä osasi.
Aina se ei riittänyt.

Teflononni vai sitä tavallista?