Tunnustan vaienneeni

Ylisukupolvinen trauma aukeaa yllättävän postilähetyksen myötä. Äidin puhumattomuus on kalvanut tytärtä vuosikymmeniä: hän on halunnut monesti kysellä ja saada vastauksia - mutta on vaiennut hänkin. Ella saa käsiinsä äitinsä jäämistöstä muistikirjat, jotka äiti kirjoitti häntä varten Hämeenlinnan kuritushuoneen vankilakokemuksestaan, muista kipeistä muistoistaan sekä tyttäreen liittyvistä tunteistaan. Se on tunnustus ja anteeksipyyntö haudan takaa. Naisvangin tarina kietoutuu vuosikymmenten mittaiseen ketjuun, jossa menneisyyden varjot kulkevat mukana äidiltä tyttärelle. Kun vanhat haavat aukeavat, tytär joutuu kohtaamaan sen, mitä on kantanut mukanaan koko elämänsä - ja sen, mitä ei enää halua siirtää eteenpäin. Muistikirjojen kautta äiti ja tytär käyvät viimein vuoropuhelua, joka murtaa vuosikymmenten hiljaisuuden. Musertavaa on, että toisinaan kaikkein tärkeimmät sanat tavoittavat meidät joskus vasta silloin, kun niiden kirjoittaja on poissa. Ida Paackarin erikoisteos vie lukijan matkalle, jossa arjen tutut rajat väistyvät ja tilalle astuu uusi näkökulma maailmaan ja itseensä. Teos yhdistää vahvan tarinankerronnan, oivaltavat havainnot ja eläytyvän kielen tavalla, joka kutsuu lukijan pysähtymään ja ajattelemaan. Se on kirja niille, jotka etsivät sekä elämyksiä että ymmärrystä - ja jotka haluavat löytää jotain, mikä jää mieleen vielä viimeisen sivun jälkeenkin.