Sirkuksen vallankumous

Uuden ranskalaisen sirkustutkimuksen klassikkoteoksessa alan parhaat kirjoittajat kuvaavat sirkuksen nykypäivää, taustoja ja suhdetta muihin taiteenaloihin. Kirja kokoaa yhteen 1970-luvulla Ranskassa syntyneen uuden sirkuksen keskeiset piirteet sekä esittelee sirkuslajien – jongleerauksen, akrobatian ja klovnerian – itsenäistymisen vaiheita ja tärkeimpiä taiteilijoita. Kirjassa tarkastellaan ranskalaisen uuden sirkustaiteen erkanemista viihteen ja tempputaituruuden maailmasta. Nykysirkuksen omaleimainen runollisuus sekä erikoisten aistimaailmoiden rakentaminen luovat luonnolliset yhteydet muihin esittäviin taiteisiin. Sirkuksen kulttuurisesta monisäikeisyydestä nostetaan esiin niin taiteellinen, pedagoginen, sosiologinen kuin taloudellinenkin näkökulma.

Artikkeleiden kuva Ranskan sirkustaiteen nykyhistoriasta on värikäs ja herkullinen. Lisäksi murroksen kolmenkymmenen vuoden aikajänne paljastaa, että taiteellista vallankumousta avitti merkittävästi valtion edistyksellinen kulttuuripolitiikka.

Kirjaan on kirjoittanut esipuheen Cirko – Uuden Sirkuksen Keskuksen toiminnanjohtaja, sirkustutkija Tomi Purovaara.

***

Tekstinäyte

Eläinnumeroiden hylkäämisellä oli tärkeä sija uuden sirkuksen vakiintumisessa, mutta lisäksi se mursi peittelemättä kaikki käytännöt, jotka olivat tuolloin sirkuksessa vallalla. Näitä olivat mm. ympyränmuotoinen sirkusareena ja dramaturgia, jossa ohjelmanumerot seuraavat toisiaan sattumanvaraisessa järjestyksessä numeroiden rakentuessa niin, että ne kehittyvät asteittain ja päättyvät taianomaiseen huipentumaan. Sirkukselle oli myös ollut ominaista yltäkylläinen estetiikka, johon kuuluu punainen väri ja kimmellys, rummun pärinä, sahajauhoihin heijastuva valokeila, lannan haju sekä lukemattomat muut tunnuskuvalliset merkit, kuten peruukit, pellet punanenineen ja kenkärähjineen, elefanttien koristellut jakkarat, merileijonat palloa kuononsa päällä tasapainotellen, sirkustirehtöörit univormuineen, eläintenkesyttäjät pää leijonan kidassa… Uusi sirkus hylkäsi näiden koodien ohella myös niitä tukeneen ideologian, jossa ihmisen pahimpana vihollisena pidetään hänen omaa eläimellisyyttään ja jossa naisen ainoa rooli on olla viehättävä ja haluttava. Sirkuksen ideologiaan oli myös kuulunut heimoihin perustuva maailmankuva, joka yllyttää yhteisöä sosiaalisen eriarvoisuuden vähentämiseen. Siihen oli myös kuulunut kehämäinen ja fatalistinen aikakäsitys, jossa samaa, uhrautuvaa koetusta esitetään yhä uudestaan ja uudestaan. Uusi sirkus hylkäsi myös maailmankatsomuksen, jossa lapsia pidetään sekä ylimpinä tuomareina (totuus kuullaan lasten ja imeväisten suusta) että olentoina, jotka kasvavat aikuiseksi ja joita täytyy siis kasvattaa, mutta joissa myös nähdään tiettyä ikiaikaisuutta (pysymme lapsina koko elämämme). Se ei myöskään uskonut, että sirkus olisi sekä mystinen että proosallinen, köyhyydessäänkin rikas ja ylpeä marginaalisuudestaan: samaan aikaan aristokraattinen ja populaari. Ennen kaikkea uusi sirkus hylkäsi ajatuksen itsensä ylittämisestä, joka saa sirkustaiteilijat asettamaan itsensä todelliseen kuolemanvaaraan.