Reino Kalliomäki

Junan merkitys oli nuoruudessani toinen kuin nykyään ja sillä pääsi kauas.

Aloitin kuvaamisen jo nuorena, koska 1960-luvun alkupuolella oli vaikea edes nähdä kunnon kuvia tai kuvasarjoja eri veturityypeistä. Tämä oli ehkä yhtenä syynä, miksi otin valokuvauksen tärkeimmäksi osaksi rautatieharrastustani. Kuvia tuli aluksi otettua kovin vähän, koska ei ollut kuvauskavereita. Ei ollut Veturien Ystäviä eikä sosiaalista mediaa.
Lapsuudenkotini pihalle kuuluivat kirkonkellot Nokialta ja Siurosta. Lisäksi tehtaan pilli. Junan ääni kuului sen ylittäessä siltaa Siuron asemalla. Samoin junan vihellys. Radalle oli matkaa puolisen kilometriä. Junat kuuluivat hienosti, sillä Tampereen suuntaan paikalla on vaativa nousu. Höyryveturi kovassa työssä sekä näkyi että kuului!

Tähän kirjaan on koottu otoksiani vuosien varrelta. Toivottavasti niiden myötä pääsee aistimaan jo kadonneen rautatiemiljöön.