Luojan palikkaleikki

Viidasta puhuttaessa ääni on varmasti yleisin esille nouseva käsite. Sillä viitataan kirjailijan tunnetusti voimalliseen äänenkäyttöön, mutta myös siihen, että hänen runonsa sopivat niin hyvin suuhun, ääneen luettaviksi. Viidan kyseenalaistamaton asema suomalaisen kirjallisuuden kaanonissa ei tarkoita sitä, että hänen tekstinsä olisi suljettu kansallisen kirjallisuusmuseon vitriiniin, vaan sitä, että ne ovat ihmisille yhä tärkeitä.

Lauri Viidan 100-vuotisjuhlan kynnyksellä ilmestyvä Luojan palikkaleikki ei olekaan muisto- tai juhlakirja kuolleesta kirjailijasta, vaan komeaa keskustelua hänen elävien tekstiensä kanssa.

Kirjan nimi on peräisin Moreenista, jossa se kuvaa Pispalan asemakaavaa - tai oikeastaan sen puutetta. Luojan palikkaleikki viittaa myös moniin hänen tuotantoaan luonnehtiviin vastakohtaisuuksiin, kuten suuruus ja pienuus, kaikkivaltius ja lapsenomaisuus. Samalla se kuvaa taiteellista työtä. Viita oli kirjailijanakin rakentaja, lauseiden kirvesmies.

Viidan kielellinen palikkaleikki sisältää myös moninaista tyylien ja rekisterien vaihtelua. Kielen vallasta kiinnostuneelle nykylukijalle Viita ja Luojan palikkaleikki tarjoavat monia oivalluksen hetkiä, sillä tyylilajin vaihdokset näyttävät, miten kielellä vaikutetaan.