Ja koski vain kohisee ja kohisee

Koski kohisi. Kylä eli elämäänsä, kuten väylänvarressa oli eletty jo vuosisatoja. Sota-aika oli ohitettu onnellisesti: vain kaksi vainajaa entisten aseveljien taholta, jotka lähtivät vetäytymään kohti Ruijan rantoja, mistä olivat maahamme joskus tulleetkin.
Jossakin kohinan takana itki lintu; iso lokki, yksinäinen, odottaen perhostelijan tarjoamia perkausjätteitä, joihin se lintumaailmassa oli tottumuksensa myötä oppinut. Kello kolme aamuyöllä harjusten tirskahtelu kuohuissa oli ylimmillään, joten valkoinen lintu lehahti lähemmäksi perhostelijaa, sille kivelle, mihin koskeen rakastunut mies perkausjätteensä tapasi jättää.

Veikko Mäkisen yhdeksäs teos antaa kuvan sodanjälkeisen kylän elämästä, missä tapahtuu paljon hyvää, joskus ikävämpääkin...