Toivon piispa

Piispa Mikko Heikka syntyi sinä päivänä syyskuussa 1944, jolloin solmittiin välirauha Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Pian alkoi kuitenkin uusi sota. Lapin sodan seurauksena pohjoisen asukkaat siirtyivät evakkoon Ruotsiin. Pieni poika vietti elämänsä ensimmäisen vuoden pakolaisleirillä Tornionjoen länsirannalla.

Rauhan tultua alkoi jälleenrakennuksen aika. Se oli täynnä toivoa. Poltetut talot rakennettiin uudestaan. Sodan jälkeen kasvaneet suuret ikäluokat rakensivat hyvinvointiyhteiskunnan. Maailma muuttui paremmaksi.


80 vuoden jälkeen ympyrä sulkeutuu. Toivo on katoamassa. Maailmanjärjestystä rakennetaan nyt tykkien ja sotilaiden voimin. Rauha, demokratia ja ihmisoikeudet murenevat.

Mitä merkitsevät usko, toivo ja rakkaus maailmassa, joka on niiden vastakohta? Piispa pohtii, onko uskolla enää merkitystä maallistuvassa Suomessa? Onko toivolla enää sijaa, kun tuho ja hävitys uhkaavat? Onko maailmassa vielä tilaa rakkaudelle?


Muistelmissaan Mikko Heikka arvioi elämänsä kahdeksaa vuosikymmentä. Hän ei kuitenkaan jää menneeseen. Hän kuuntelee uskon ääniä, etsii toivon merkkejä ja rakkauden tekoja yhä kylmemmäksi käyvässä maailmassa.

Mikko Heikka on lähes 60 vuotta kestäneen pappeutensa aikana työskennellyt seurakunnissa, kirkon päättävissä elimissä, Espoon hiippakunnan piispana ja vaikuttanut eri viestimissä. Hän on edistänyt kirkossa ajattelua, jonka mukaan usko tulee todeksi kun se elää ympäröivän maailman iloissa ja kärsimyksissä.