Pakko se oli tanssia kun soitettiin

”Jos puhutaan ihmisten omapäisyydestä, niin Kasperi Kalttopään pojat ja tyttäret olivat juuri niitä. Isäntä itse, Kasperi Kalttopää oli niin kuin umpijäähän jäätynyt järvi: hiljainen hissukka. Hänen vaimonsa, Karoliinan sanottiin olevan piruista ensimmäisen. Hän ei antanut sonninsa astua köyhän perheen lasten tuomaa lehmääkään jos taluttajilla, tytöllä ja pojalla ei ollut mukanaan härälle annettavaa leipäpalasta. Lähiseudun ihmisten kärsivällisyyttä oli jo vuosikymmeniä koetellut Kalttopäiden luonne ja tavat, heidän itse itsestään uskomansa tietoviisaus. Olipa tilaisuus mikä hyvänsä, Kalttopäiden piti aina tietää asiat paremmin. Piirre ilmeni parhaimmassa muodossaan vielä kolmannenkin polven edustajassa, Nasse Kalttopäässä, jolla oli tapana kierrellä pitkin kyliä neuvomassa isäntiä ja metsätyömiehiä. Vaikka hän itse ei ollut tehnyt päivääkään työtä!”
Veikko Mäkisen uusi romaani jatkaa Ylitornion seudun metsäkylien erikoisten asukkaiden ja sattumusten kuvausta. Hallaiset viljelysmaat eivät tuottaneet riittävästi viljaa suurille perheille. Syksyn sadot jäivät vähäisiksi, ja lapsiluku kasvoi tiuhaan tahtiin, vaikka emännät pitivät miehiään vähän heikohkoina petikavereina tositoimissaan, ja perimätietona on jäänyt elämään Puuttentien emännän toteamus miehensä kunnosta: ”Mullinherkula syötetty sonni ja kiljula juotettu mies, niistä ole mihinkhään!” Vain muistot ovat jäljellä. Rintamamiestilojen jälkeläisten elämä on kulunut Etelä-Ruotsin tehtailla ja metsätöissä, sen jälkeen kun he menettivät tilansa metsiä kytänneille rahamiehille.
Veikko Mäkinen on palkittu tuotannostaan Ylitornion kulttuuripalkinnolla.