Tarkovskin hevoset

"[...]
Yötaivas kulkee lävitseni
ja tunnelinsuiden valo --
sinä aamuna,
pian sudenhetken jälkeen, jossa minun isäni kuolee."

TARKOVSKIN HEVOSET (2006) on mestarillista lyriikkaa vaikeasta aiheesta. Sen ytimessä on runon puhujan suhde sairastuvaan ja kuolevaan vanhempaan. Arjen jakaminen heikkenevän läheisen kanssa synnyttää säkeitä, jotka kasvavat ylistyslauluksi elämälle.

Näissä runoissa minä yrittää mieltää omaa rakentumistaan ja kasvamistaan, lapsuuttaan ja aikuisuuttaan. Isän dementia pakottaa muistavankin tasapainoilemaan kielen syrjällä ja merkityksen reunalla.

TARKOVSKIN HEVOSET on yhtaikaa ketä tahansa puhuttelevaa kirkasta yleisinhimillistä runoutta ja pelotonta etsiytymistä uusiin puhetapoihin.

"[...]
Valssi soi hempeänä minun korvissani,
mutta hänelle
musiikki on vesiputouksen kuohua,
murskaava pauhu vyöryy hänen huoneeseensa.
-- Onko tanssi muuttunut suruksi?
Jalat hänen jalkojensa päällä
opin tanssimaan,
[...]
Seisoin valkoisissa sukkahousuissani
isän mustilla kengillä,
vielä kerran, vielä kerran...
Musiikkia ei ollut,
mutta hän hyräili valssin tahtiin, sävelet
täyttivät minun pääni,
saivat jäsenten kaipaavat säikeet
värähtelemään.
Jalat pehmeällä päällisnahalla
noudatin isän askeleita,
tanssimme ympäri, ympäri
huoneessa, jossa vuosia myöhemmin
keikahdin nurin --
kesken häävalssin [...]