Lempeä kuolema

"Kun sairas lähestyy kuolemaa, myös silloin lääkärillä on pyhiä velvollisuuksia. Nämä liittyvät ns autanasiaoppiin, oppiin kuoleman lievittämisestä, joka on lääkintätaidon tarkeimpiä erikoisaloja." Näin kirjoitti jo vuonna 1847 Helsingin Aleksanterin yliopiston professori Immanuel Ilmoni. Tämä oppi on laiminlyöty nykyisin.

Elämän päätöksen lähestyessä ihmiset toivovat lempeää kuolema, jota nykysanoin voisi luonnehtia luomukuolemaksi. Lääketieteen toivotaan siinä auttavan eikä sitä estävän. Nyt keskustelu eutanasiasta, palliatiivisesta hoidosta, terminaali- tai saattohoidosta, sedaatiosta, kuolevan kohtaamisesta tai kotikuolemasta on uudelleen käynnistynyt. On vaadittu modernia lakia kuolevan ihmisen hoidosta. Lähtökohtana on mm. potilaan tietoinen suostumus ja itsemääräämisoikeus.

Suomalainen debatti eutanasiasta alkoi ruotsalaisen lääketieteen etiikan parhaan tuntijan Clarence Blomquistin klassinen teoksen (Eutanasia - lääketieteellinen kuolinapu) ilmestyttyä 60-luvun puolivälissä. Nyt Blomquistin kirja julkaistaan kokonaisuudessaan tässä uusintapainoksessa osana kokoelmaa, johon Suomen Mielenterveysseura kokosi tärkeimpiä puheenvuoroja. Näistä tri Irma Kerppola-Sirolan artikkelit isänsä kuolemasta ja sairaaloiden äänettömistä, liikkumattomista potilasriveistä tulivat kuuluisiksi ulkomaillakin. "Mikä sisässämme panee meidät jatkuvasti uhraamaan voimia ihmisen persoonattomalle ruumiille, vaalimaan loputtomasti hänen toukankuortaan, josta itse perhonen näyttää jo poistuneen", hän kysyi.